TurkuTV, harjoituspäivitys ja nostalgiaa
Turun syksyn kirjamessuilla olimme TurkuTV:n haastattelussa Kannet Auki ohjelmaa varten. Mukanani oli siis Nexu, joka oli myös esillä messuilla. Tässä haastattelussa Nexu ei siis esittänyt mitään temppuja vaan oli ainoastaan mukana "nauttimassa huomiosta". Tämä jakso jossa esiinnymme pyörii tällä viikolla TurkuTV:llä useampana päivänä. Tänään haastattelu näkyy siellä klo 18.45 ja 21.45. Lauantaina 19 pvä se tulee klo 20.15 ja sunnuntaina klo 14.15. Saattaa olla että sama pätkä ilmestyy myöhemmin esille myös tänne tai YouTubeen.
Ohessa mukana myös lupaamani uudempi video Ronjan piano-harjoituksesta. Tällä hetkellä olemme tosin edistyneet myös videon taidoista ;)
Lisäksi minun on ihan pakko julkaista täällä pari vanhaa kuvaa itsestäni. Tein isoäidilleni joulukalenteriksi kuvakalenteria hänen elämänsä eläimistä ja eteen putkahti kuvia ensirakkaudestani karvaisiin kavereihin. Lapsuuden kotiini en kissaa saanut isän allergian vuoksi. Niinpä rakastin isovanhempieni kissoja...
Niuku-kissa oli jo vanhus minun eli ensimmäisen lapsenlapsen syntyessä. Se on ollut käsittelyssäni varmaankin kaikkein kovimmilla, sillä olin kuulemani mukaan erittäin kiinnostunut Niukusta. Niukun vanhuuspäivinä, sille hankittiin kaveriksi aktiivisempi hiiren metsästäjä: Tupsu-kissa. Tupsun tultua taloon en olisi halunnut poistua lainkaan isovanhemmiltani. Niin hurmaava tuo kissanpentu oli mielestäni. Kuvia selaillessani tuli mieleeni että minun pitää kysyä Isoäidiltä Tupsun häviämisestä. Jonkun tarinan muistan ketusta ja puraistusta hännästä, mutta en muista kerrottiinko minulle koskaan mitä Tupsulle opikeastaan kävi. Juuso jäi isovanhemmilleni mansikanpoimijoilta, jotka ilmeisesti muuttivat kerrostaloon eivätkä "voineet pitää kissaa siellä". Kissa oli tullessaan noin kymmenvuotias, vaikkei sen tarkkaa ikää tiedetty. Lempeämpää kisua sai hakea. Leikimme serkkujeni kanssa että se oli vauvamme ja kuljetimme sitä vaunuissa, jossa kissa kehräsi ja kieriskeli. Häpeäkseni minun pitää myöntää että juuso joutui kokemaan muutamat nukenvaatteetkin, joskin ylikiltti kisu ei ollut niistä moksiskaan. Juuso oli ensimmäinen kissa, jonka kuoleman muistan. Niukun kuollessa olin ollut niin pieni, etten siitä mitään ymmärtänyt. Järjestimme Juusolle hautajaiset, teimme sille kiven ja lauloimme serkkujeni kanssa virsiä kiven juurella. Nessin tulon muistan hyvin. Sain olla mukana valitsemassa pentua, jonka otin suurena kunniatehtävänä. Mukana meitä oli hakureissulla vain kaksi serkusta ja tunsin itseni erityiseksi. Nessi leimaantuikin vahvasti pentuna minuun ja seurasi minua mansikkamailla. Myöhemmin se oli täysin isoisäni kissa. Tämä pilkkumaha eli pitkän ja hyvän elämän ja ehti tavata myös Ronjan ja Fedjan. Nykyisin tuntuukin oudolta ettei Nessi enää makaa Papan mahan päällä.
Pitää muuten myöntää että olin jopa itse yllättynyt miten hyvä valikoima eläinkuvia minun ja äitini arkistoista löytyi... Tiedän aina pitäneeni eläimistä, mutta pitää todeta että niin se on tainnut sukunikin pitää ;)
Millaisia ensikokemuksia teillä muilla on kissoista?
Ohessa mukana myös lupaamani uudempi video Ronjan piano-harjoituksesta. Tällä hetkellä olemme tosin edistyneet myös videon taidoista ;)
Lisäksi minun on ihan pakko julkaista täällä pari vanhaa kuvaa itsestäni. Tein isoäidilleni joulukalenteriksi kuvakalenteria hänen elämänsä eläimistä ja eteen putkahti kuvia ensirakkaudestani karvaisiin kavereihin. Lapsuuden kotiini en kissaa saanut isän allergian vuoksi. Niinpä rakastin isovanhempieni kissoja...
Niuku-kissa oli jo vanhus minun eli ensimmäisen lapsenlapsen syntyessä. Se on ollut käsittelyssäni varmaankin kaikkein kovimmilla, sillä olin kuulemani mukaan erittäin kiinnostunut Niukusta. Niukun vanhuuspäivinä, sille hankittiin kaveriksi aktiivisempi hiiren metsästäjä: Tupsu-kissa. Tupsun tultua taloon en olisi halunnut poistua lainkaan isovanhemmiltani. Niin hurmaava tuo kissanpentu oli mielestäni. Kuvia selaillessani tuli mieleeni että minun pitää kysyä Isoäidiltä Tupsun häviämisestä. Jonkun tarinan muistan ketusta ja puraistusta hännästä, mutta en muista kerrottiinko minulle koskaan mitä Tupsulle opikeastaan kävi. Juuso jäi isovanhemmilleni mansikanpoimijoilta, jotka ilmeisesti muuttivat kerrostaloon eivätkä "voineet pitää kissaa siellä". Kissa oli tullessaan noin kymmenvuotias, vaikkei sen tarkkaa ikää tiedetty. Lempeämpää kisua sai hakea. Leikimme serkkujeni kanssa että se oli vauvamme ja kuljetimme sitä vaunuissa, jossa kissa kehräsi ja kieriskeli. Häpeäkseni minun pitää myöntää että juuso joutui kokemaan muutamat nukenvaatteetkin, joskin ylikiltti kisu ei ollut niistä moksiskaan. Juuso oli ensimmäinen kissa, jonka kuoleman muistan. Niukun kuollessa olin ollut niin pieni, etten siitä mitään ymmärtänyt. Järjestimme Juusolle hautajaiset, teimme sille kiven ja lauloimme serkkujeni kanssa virsiä kiven juurella. Nessin tulon muistan hyvin. Sain olla mukana valitsemassa pentua, jonka otin suurena kunniatehtävänä. Mukana meitä oli hakureissulla vain kaksi serkusta ja tunsin itseni erityiseksi. Nessi leimaantuikin vahvasti pentuna minuun ja seurasi minua mansikkamailla. Myöhemmin se oli täysin isoisäni kissa. Tämä pilkkumaha eli pitkän ja hyvän elämän ja ehti tavata myös Ronjan ja Fedjan. Nykyisin tuntuukin oudolta ettei Nessi enää makaa Papan mahan päällä.
Pitää muuten myöntää että olin jopa itse yllättynyt miten hyvä valikoima eläinkuvia minun ja äitini arkistoista löytyi... Tiedän aina pitäneeni eläimistä, mutta pitää todeta että niin se on tainnut sukunikin pitää ;)
Millaisia ensikokemuksia teillä muilla on kissoista?
Kommentit
Meillä koulutuksessa ei olla edistytty lähinnä minun oman tenttistressin takia. Koulutusta ei siis ole ollut joka ilta, lähinnä ollaan kertailtu vanhaa kun on ehditty. Huomenna loppuu syyslukukausi, vihdoinkin! Päästään sitten taas edistymään.
Ihanan nostalginen fiilis tulee noista kuvista <3
Minä olen lapsuudessani tavannut enemmän koiria kuin kissoja. Yhden mummolan kissanpennun muistan silti todella hyvin. Se oli harmaa, söpö ja hyvin leikkisä, nimeltään Kasi. Muistan, kun leikin sen kanssa mummolan portailla ja kikatin ja hihkuin niin kovasti, että aikuiset tulivat sisältä katsomaan, onko minulla joku hätä. Ilonhuutoja ne vain olivat!
Nyt omien kissojen myötä on tullut muisteltua paljon lapsuuden eläinystäviä. Meillä ei ollut koskaan kotieläimiä kotona, mutta onneksi molemmilla isovanhemmilla oli. Muistan eläinystävät paljon paremmin vielä aikuisena kuin monet sukulaiset. Kummatkohan olivat (ovat) siis tärkempiä? ;)
Tuo turkuTV:n haastattelu oli omastakin mielestä tosi hyvä. Paljon parempi kuin maikkarin ;)
T:Adela ja Heron